ANUKSEN MUAN RUNOILII

Vladimir Jegorovič Brendojev on Anuksen muan liygiläine mies, kudai ezmäzenny rubei kirjuttamah runoloi da kerdomuksii karjalan kielen livvin murdehel. Voibi sanuo, gu Vladimir Brendojev on yksi ezmäzis runoilijois, kudai pani suuren panoksen karjalankielizen literatuuran kehittämizeh.

Vladimir Jegorovič tänävuon olis täy- tännyh 90 vuottu. Häi oli rodivunnuh kuvvendennu päivänny syvyskuudu vuonnu 1931 Anuksen piirin čomas Randuhierus, kudai sijoittuu Sammatuksen kyläkundah. Volod’an lapsusvuvvet mendih Leningruadan aluel Petergofas, gu hänen tuatto Jegor Sem’onovič ruadoi sie puusepänny. Vähästy enne Suurdu voinua Volod’a muamanke Marija Ivanovnanke da Gal’a sizärenke tuldih Anuksen piirih Syrjähieruh. Täsgi tabai heidy voinu. Tuatto lähti frontale.

Okupatsien aigah Volod’a kävyi suomelazeh školah, kus opastui hyvin paista suomekse. Perehes omahizienke da hierun eläjienke häi taratti livvikse. Myöhembä voinan mustokse häi kirjutti runon:

Sa mustat?

On Anusrannal taivas puhtas,

dai nygöi rauhažat on yöt...

A mustat lapsen — veriluhtas?

A kui myö kiinitimmö vyöt?

A mustat — nälgähiine vangi

kui nosti parzii vilus vies,

a suomelaine pergi kangel,

näi muga: ”Ryssä eulo mies?”

A mustat — Sammatus kui paloi?

A sit, kui kevät voiton toi?

Sit juomatoigi mal’l’ah valoi

ja kyynälenke magiah joi.

Ket avata ei omua ustu,

kel tulla ei nikonzu sua,

ket hengi annettih, sa mustat?

Heil olgah kebjiäm, pehmiäm mua.

Sit aijas äijy valui vetty,

dai valukkah mitahto vie:

niken ei rodie unohtettu,

nimi ei unohtuksis diä.

Jälles voinua, konzu Volod’an tuatto tuli kodih, pereh rubei elämäh Kuittizen hierus. Sie nuori mies loppi seiččie kluassua da vuonnu 1949 lähti opastumah Belomorskan merikalastusškolah. Kolmen vuvven peräs häi sai diploman da 20 vuottu ruadoi Belomorskan kalastuslaivan matrosannu, botsmanannu da perämiehenny. Vuonnu 1972 häi rodih Karjalan kalastuslaivan kapituanannu Äänisjärvel. Merel olles häi ainos kirjutti runoloi muamankielel. Niilöis häi ozutti omat duumat da tuskat.

Anusrannale

Elos minuu tuulel tembai,

merdy kulgie ozan andoi,

ainos sanoil sulavembil

juohtut mieleh, Anusrandu.

Juohtuu jogirannas hieru,

pellot kivettömät, lagiet,

vahnat koivut kojin vierol,

mustat kylyt, löyly magei.

Kus ma brihačunnu kehtain

čirkkah kižata dai gr’uuhah,

valgiel, tyynäl kezäehtäl

humalduo sai tuomen duuhuh.

Juohtuu tuatto talmukäzi,

jugieh suavun leivän magu,

kui ei vahnu muamo väzy

omua armua meile jagua.

Anusrandu, armas randu,

kui et juohtu? Kui et suvai?

Armas, sillo kazvatanduo

passibot on liijan huvat.

Vladimir Jegorovičua ylen mielytti ruado meren alal, vaigu vuonnu 1983 tervehyön periä pidi jättiä se. Häi piäzi ruadoh kieli- da literatuuruinstituttah da vie kodvazen ruadoi Karjalan kirjuttajien liitos. Vuonnu 1986 häi lähti eläkkehel da tuli järilleh elämäh Anuksen čupul — omal roindumual. Täs häi vastai oman nuorusaijan mielespiettävän da hyväl mielel kirjutti uuzii syväindykoskijii runoloi.

Vladimir Brendojev ylen suvaičči omua roindumuadu, omamualazii, armastu livvin kieldy. Ylen puaksuh omis runolois häi ozutti tädä armastandua.

Oh, synnyinrannan valgei koivu

Oh, synnyinrannan valgei koivu,

kui sinuttah on minul atkal!

Ku hätken enhäi näi, ku voivun,

a nähtyy tervehytty jatkuu.

Kui huondeskastiel silmät pezen,

ku kuulen pajon oman kägöin.

Oh, synnyinrannan selgei vezi,

sa minul ainos ližiät vägie.

Oh, kodipellon kivi harmai,

kui puaksuh kyyndäjes sa puutut.

En žiälei minä ruavos tarmua

dai sinuu vastattuu en suutu.

Pidäy sanuo, gu Vladimir Brendojev algoi kirjuttamah runoloi vie školan aigah. Vaigu vuonnu 1972 miero nägi hänen runot Neuvosto-Karjala lehtes. Täs aijas hänen runoloi ruvettih puaksuh kirjuttamah Punalippu-žurnualas.

Vladimir Jegorovič literatuurah tuli täyzi-igäizenny miehenny. Vuonnu 1980 ilmestyi hänen ezmäine Anusrandaine-runokogomus. Täh oli kerätty 30 runuo, 3 pajuo da 12 kiännösty. Pidäy sanuo, gu Vladimir Brendojev kiändi karjalakse Aleksandr Puškinan, Sergei Jeseninan, Mihail Lermontovan, Bulat Okudžavan, Rasul Gamzatovan, Nikolai Rubcovan runoloi, kudamis jo enzirivizis maltoi ozuttua kuulužien runoilijoin kirjutustabua.

Engo kuču, itke en, ni žiälei

Engo kuču, itke en, ni žiälei,

kuuluu kai, kui kevät halvažis.

Aigu hobjai piän, vai minä mielel

päivih nuorih ainos palvažin.

Etgo sinä enäm muga sykkei,

syväin, vilul hallal hengätty,

engo minä, koivurandurukku,

enäm hairuo kastiel kengättäh.

Himo matkoih — nygöi harvem, harvem

tulisanat minun huulih suau.

Oi, työ silmät sinižembät järvii,

nuori aigu, sinä — vuolas vuo.

Himoloile nygöi — vähem välliä.

Elos, sinuu unisgi ma näin?

Buiteku, ma huškahtiimos sällyl,

kevätpäivän vastuamattah jäin.

Koivu vaskie tiputtau ku vetty...

Aigu tulou: vältymmö myö kai.

Ole sinä ainos pyhitetty,

se, mi kuolta omal aijal sai.

Kaikkiedah on ilmestynnyh enämbi kymmendy Vladimir Brendojevan runo- da kerdomuskogomustu Karjalas da Suomes. Hänen runoloih on kirjutettu äijy pajuo, kudamii pajatetah pajojoukot da horat. Vladimir Jegorovičan runot koskietah syväindy. Net ollah lähäizet karjalazile, gu sanellah da ozutetah oman muan, luonnon čomuttu.

Kus löydys vie rakkahem randu?

Kus löydys vie rakkahem randu?

Kus oivalleh on, mieldy myö

kai: siniine taivas dai hattupiä mändy,

kus čomembi järvi, kus valgiembi yö?

Tiä kägöihyön kukundu hembei —

ku silitys luaskavan käin.

Tiä kezä on argu ku tyttözen lembi.

Tiä magei on leibäine — liižävö väin.

Mi čomua on uumenis kiviä!

Mi armas on karuine mua!

Häi rahvahan yhtisti raudažel niviel,

kui lujah, ga sanella ei sua.

Voibi sanuo, gu Vladimir Brendojev oli livvin kielen kybenehenny, kudai sytytti suuren tulen karjalan kielen da karjalankielizen literatuuran puoleh. Tämä umbikarjalaine ristikanzu omil runoloil avai veriän čomah livvin kieleh, ozutti, gu se on elämäs, sidä pidäy käyttiä da kannattua. Ei sua, gu muamankieli hävies. Häi kaikel syväimel tahtoi sidä da azui kai, gu kieli kuulus, eläs karjalazien keskes. Häneh kaččojen, toizetgi anuksilazet ruvettih kannattamah muamankieldy.

Ligakuul vuonnu 1990 runoilijan elos katkei, kui sygyzyn lehti. Vaigu jäi Anuksen mual musto runoilijah da hänen luomisruadoh nähte. Se eläy. Eletäh hänen runot da kerdomukset. Niilöi sanellah lapset da vahnembi polvi. Tuldih uvvet kirjuttajat da runoilijat. Jo piäle 20 vuottu Anuksen kanzallizen kirjaston «Täs synnyinrannan minun algu» festivuali keriäy V. Brendojevan jatkajii.

Vladimir Brendojev jätti hyvän jällen roindumuale. Meile pidäy astuo sidä jälgie myöte da azuo kai, gu iellehgi kuulus meijän helevy da čoma kieli. Gu kaikin ylbeiltäs livvin kielen čomuttu. Kui sanoi Vladimir Jegorovič:

On hengis kieli tuattoloin,

Vie ei pie panna tuohustu.

Sa kodvaine vai vuottele,

Se näppizel vai myöhästyi...

Se kai, mi meile tuatas jäi,

On, tiettäy, armas omuttu,

No ylbeilemmö, vuota vai,

Myö livvin kielen čomuttu.

Kui omas ičes sanoi Vladimir Brendojev: ”A parahači kodoirannal päin”. Se on tottu. Anuksen mual mustetah runoilijua, pietäh V. Brendojevan nimillisty piduo. Anuksen liy­giläzet-liiton ozanottajat tahtottas, gu Vladimir Brendojevan nimi olis pandu igäzeh mustoh mustopaččahah hänen armahan pihlajan al. Uskommo, gu mugagi rodieu...

Anuksen kanzalline kirjasto