Kusbo on lumitalvi?

Suarnu

Elettih da oldih yhtes kurjan muas sizär Šan’oi da velli On’oi. Mua oli kurju mindäh, sendäh gu sie kadoi lumitalvi. Muiten talvi tuli omah aigah: vahnembat omal aijal avattih kalenduarois Talvikuu, tuodih aitaspäi lämmät talvisovat, kengät da kuatančat. Ga vai kuatančoi yksisama ei suannuh panna jalgah, vet pihal oli märgy liga, kuatančat kerras kastuttus da mendys sudre.
On’oi mustau, kui mulloi Uuzi Vuozi oli lumetoi, suures pertis seizoi korgei lagessah kaikkeh luaduh čomendettu kuuzi, lattiel varboin ual sijoituttih Pakkasdied’oi da Lumineičukku, heijän rinnal vuotettih puolenyön aigua lahjat läpettäjis vakkazis da pussizis. Joga kohtas seizottih, viruttih, riputtih, pilketettih silmil kaikenjyttyzet lumiukot. Stolal saluatat oldih valgiet, ku lumet, torielkat oldih lumitiähtis, stokanoin, kuppiloin da juonduolgizien reunat läpetettih gu udžvet. Pihal mustah pilvezäh taivahah rinnal eläjät pal’l’utettih ilotulii. Oli vessel, mielenkiindožus. Vai ei olluh lundu.
On’oi musti vie vähäzel endizii Uvven Vuvven pruazniekkoi, konzu ei vie ni školah käynnyh, silloi enzi päivän hyö mendih pedäjikköh čuruamah mägilöis. Oli äijy lastu da vahnembua rahvastu, kengo suksil, kengo regyölöinke, ketgo min tahto kartonan libo lenoliuman palanke. Ihastuksis hol’otandanke lennettih alah, pakuttih kivoksih, nagrettih.
A nygöi myös lundu ei ole. Televiizoras ozutettih rekluamoi, kudamis kučuttih laukkoih ostamah Uvvekse Vuvvekse lahjoi da magieloi, opastettih kui varustua pruazniekkusyömizii, gu ei suututtua häkkii, potakoittih istuo Uvven Vuvven yöl kois oman perehenke da kaččuo uuzii kinoloi da konsertoi.
— Mama, ga konzubo tulou lumitalvi? — kyzyi Šan’oi. — Minä ylen äijäl tahtozin.
Tyttöine vie oli pieni, ei mustanuh čuruandoi. Hänen mieleh jäi vai yksi ligakuun ehty, konzu kodvazen sagieh pani lundu.
Hyö muamanke vai ehtittih lähtie kylyspäi. Kuni muamah salbai veriädy lukkuh, lapsi oijendi käit yläh — kummalizeh lumiverkoh. Yksi lumitiähti pakui huulile — agu se oli mittuine magei! Tyttö rubei tabailemah kielel nämmii viluloi n’amuloi, a sit keräilemäh lumitukkuzii aijas da tuhjoloin varboispäi. Muamo kieldi, sanoi ollah ligahizet, ga oli jygei uskuo, moizet net oldih valgiet da sulavat!
— Tata, a mindähbo myös talvi tuli, a lundu ei ole? — kyzyi On’oi.
— Vikse, kunnegi kadoi, — vastai ajattelien tuattah. — Teil vet’ toiči häviey mitahto elostus, piirdin, kniigaine, libo yksi alaine. A sit nedälin, puaksuh kuun peräs löydyy kusgi stolan ual libo divanan tagan. Ovvosteletto — kui sinne puutui da ken pani, a viäryniekkua etto lövvä. Mugai talvi: kadoi, a konzu löydyy, ei tiijä niken.
Konzu lapset viertih muata, Šan’oi abiel iänel čuhkai vellele:
— Kuuletgo, On’oi, minä kačoin stolan ual dai ečiin divanan tagan, kai magavosijan tagan opiin käzil vedellä — lundu nikus en löydänyh.
— Heitä velli, Šan’oi! Etgo tiijä, lumi ei kestä kois, sulau. Gu tahtonet löydiä, eččie pidäy sie, kus on vilu.
— Vilu on pihal…
— A kois vilu kohtu sezo on — jiäškuappu!
— Oi, läkkä sit kačommo!
— Ei sua. Kuuluu, onnuako buabo syömiženkeitändy pertih meni. Pidäy vuottua! Lapset alevuttih, ruvettih vuottamah. Aigu meni, buaban askelet hillettih.

Vuottamata uksi avavui, kynnyksel seizatui ken lienne korgei da vilu, tundematoi. Sit lapset arvattih — lumiukko. Heleväl iänel lumiukko virki:
— Terveh, hyvät lapset! Teijän mielet ollah ihan oigiet. Lumitalvi eläy teijän jiäškuapas, kaikis ylimäzenbäs vakas, kus on
kaikis vilumbi. Häi puutui sinne petties, tahtoi vilustuo kodvazen, a muamas kaččomata lad’d’ai sinne kalat, kuduat tuattas sai jälgikerran järves. Kalat hyvät, karjat, magiet, vahnembat varustettih net Uvven vuvven stolah. Sit lumitalvel suau piästä siepäi vaigu ihan pruazniekan iel. Da viegu ei voivus, kodvan lekkumata virujes.
Lapset yhtes havahtettih:
— Ga voimmogo myö kuitahto händy piästiä?
— Etto raukku! Sih pidäy korgiet da vägevät miehet. Yksi variantu yhtelläh on! Suvaičettogo työ syvvä kalua?
— E-e-emmo! Lapset niken ei suvaija syvvä kalua!
— Sehäi on! A gu suas nenne kalat syvvä, sit lumitalvi siepäi piäzis aijembi!
— A gu syönemmö, sit midäbo muamo Uvven vuvven stolah žuariu?
— Heitä! Tullou lumitalvi, sit tuatto piäzöy järveh da suau uuttu veresty kalastu.
— Olgah! Kyzymmö huomei, toinah keitetäh meile dai ičele kalua.
Sil nedälil lapsii ei suannuh tunzie! Vahnembat diivittihes, gu lapset, kuduat ennen ei tahtottu kalah kačahtuakseh, joga päiviä pakittih liendy da kurniekkua. Ei ehtitty nähtä, kui lopiettihes kai kalat.
Tuatto huogavopäivän huondeksel syväh hengästih da sanoi:
— Midäbo täs sinä ruat? Karjalazethäi olemmo, kalua suvaičemmo, da nygöi vie lapsilgi rodih tämän syömizen himo. Kuibo Uuzi vuozi vastata kalattah! Pidäy libuo järvirandah kui tahto. Paha jo on lumeta…
Kačahtih ikkunah, a sie lundu panou, mua jo valgonnuh, tiet kai gu hurstiloil katetut — tuli lumitalvi, kuduadu kaikin vägikodvu vuotettih.
A lapsil mittuine ilo tuli! Mendih pihale, muovailtih korgei čoma lumiukko morkouku nenäs, rengi piäs da rinnal Onni
kirjutti keppizel lumikivoksen piäl: «Passibo!» Enämbiä kirjuttua ei olluh aigua. Tiijämmöhäi iče, kui liženöy lapsil dieluo, konzu tulou lumitalvi.

Valentina LIBERTSOVA
Alavoine